Soon I have to think in English.

Aika kuluu nopeasti, kun on jotain mitä odottaa. Vai pitiksen kulua hitaasti?

Noh, kuitenkin, enää pari päivää töitä, sitten 2 viikkoa lomaa ja lähtöstressiä! Aion pakata, hengata kavereiden kanssa, syödä ruisleipää, salmiakkia ja Fazerin sinistä. Kämppiksenkin hankin sen petturi kanadalaisen tilalle: Kimmo kauppislainen :D (oli monta miestä, mistä valita, mut K oli mun lemppari alusta asti, hehe, taino oikeesti valitsin sen, koska se otti ekana yhteyttä. Oon reilu.) S saa siis vähän kokeilla myös miehen kanssa asumista, toivottavasti se menee hyvin...

Eilen kävin Yhdysvaltojen suurlähetystössä hankkimassa sen viisumin. Ja reissuhan oli todella mielenkiintoinen... Suurlähetystö sijaitsee Kaivopuistossa, eikä sitä ollut todellakaan vaikea erottaa muiden maiden vastaavista. Siellä on hienot rakennukset, joita ympäröi korkea muuri. Sisälle pääsee kahdesta portista, joista tosin vain yksi on kunnolla käytössä. Kävelin ensimmäisen portin ohi, sillä tiesin osoitteesta, että B-portti on se oikea :) Portin luona oli muuriten ulkopuolella joukko väkeä, sekä vartijoita. Menin sinne seisoskelemaan ja yksi vartioista tuli luokseni: "Passi ja viisumihakemus kiitos." Savolaisella aksentilla :D Olin ehkä jotenkin ajatellut, että ne kaikki puhuu siellä englantia! Mutta porttien vartijat olivat siis ihan supisuomalaisia... Jäin siis ulos edelleen odottelemaan, kunnes kutsuttiin nimellä. Tällöin pääsin "porttihuoneeseen", jossa laukkuni sisältö tarkistettiin läpivalaisulaitteella, kävelin metallinpaljastimen läpi, sekä minulle tehtiin vielä ruumiintarkastus. (satunnaisotos siis, mutta jotenki se, että ne valitsivat minut siihen, ei yllättänyt...) Tavarani otettiin talteen ja sain vastineeksi narikkalapun. Tämän jälkeen menin ulos, jossa nyt jo neljäs eri vartijamies odotti minua. Hän saattoi minut ja toisen viisumihakijan pihan poikki toiseen rakennukseen, pieneen huoneeseen siellä, jossa oli 25 ihmistä ja ainakin 30 astetta lämmintä. Siellä menin yhdelle luukulle, kun nimeäni huudettiin; suomalainen nainen otti kaikki paperini ja passini ja pyysi odottamaan, että minua kutsutaan jälleen. Tuntia myöhemmin kutsuttiin toiselle luukulle. "Hi how are you? What are you going to study there, are you getting some funding, what are you going to do after your programm? Your visa application is accepted, thank you goodbye!" Tämän jälkeen odotin, että vartija tulee hakemaan minut sieltä pois. Ovihan tähän pikkuhuoneeseen oli tietenkin lukossa ja oven ulkopuolella istui valvomossaan yksi vartija lisää (joka oli ulkonäöstä päätellen ihan varmana Jenkki). Sitten minut vietiin takaisin portille ja sain tavarani. Ja siinä oli se, mitä jännitin sitten niin paljon, etten saanut nukuttua. HAH!

Nyt alkaa kyllä tuntua siltä, että lähden. Kaikki paperihommat on done. On kyllä vähän mageeta, kun voin sanoa kaikille, että "meen Jenkkeihin opiskelemaan". Se kuulostaa niin hienolta ja siltä, että oon oikeessa koulussa. Joo-o, Metropolia ei oo mun arvoasteikolla kovin korkeella. Ja sitten kun joku kysyy, mitä teen vaikka syyskuun 4. päivä, vastaan, että "oon Jenkeissä". Pienet on ilot :D Vielä pitää odottella sitä, että saan passini ja sen viisumin postissa kotiin. Ajoissa.

Thanks Debra.

Mun huoneen numero on 429 Crawford-rakennuksen D-siivessä ja kämppiksen nimi on Molly.

Ei vitsit mitä teknologiaa, että voin kattoa kartasta, missä asun kohta ja tiedän kaikenlaista vaikken oo koskaan koko kampuksella ollukaan! Mitähän ne Suomeen tulleet vaihtarit on tienny 4 viikkoa ennen lähtöään? Varmaan, että ne tulee Suomen pääkaupunkiin, Helsinkiin. Oon onnekkaassa asemassa, kun oon voinut jo monta kuukautta kysellä ja selvittää asioita yhden opettajan plus kv-toimiston ihmisen kanssa. On aika levollinen olo jotenkin, tiedän, että asiat järjestyy tavalla tai toisella :)

Kirjottelen tätä Yläneellä, I-siskon luona. On rauhallinen hetki päivästä, kun lapset ja I-sisko on päiväunilla. Keittelen suklaakahvia (NAM!) ja kuuntelen hiljaisuutta. Kun olin bussissa matkalla tänne maanantaina rupesin ajattelemaan, että ei ois ehkä niin kauheeta, jos saisin vauvan lähiaikoina, että se ei pilaisi välttämättä kaikkea. Mulla oli vähän vauvakuume. Tosin I sanoi, ettei vauvakuumetta voi olla vähän, vaan se joko on tai ei ole. Mutta mä oon siinäkin asiassa sen kanssa eri mieltä. No, toisaalta sillä ei enää oo väliä, koska se vähäinenkin kuumeilu meni ohi, en kyl haluis olla himassa 24/7, ainakaan 2 lapsen ja iiison mahan kanssa. Että on ihan kivaa, kun voin ihan itte päättää elämästäni ja sen kulusta.
Lapset heräsi. Nukuttuaan tunnin, hmm, tästä tulee "kiva" loppupäivä.

Oon miettiny tätä bloggailua. Oon kirjottanu päiväkirjaa nyt jo vuosia, alotin sen jälkeen kun joku näyttelijä Helsingin kaupunginteatterissa (joku mutsin työkaveri siis) sanoi mulle joskus, että mun kannattais kirjottaa päiväkirjaa. Ja tää blogin kirjottaminen on vähän niinku päiväkirjan kirjottamista, paitsi, että alitajuntaisesti joutuu sillee miettimään jatkuvasti sitä, onko teksti tarpeeksi kiinnostavaa, jaksaako kukaan muka edes lukea tätä? Oikeeseen päiväkirjaan taas kirjotan kaiken, eikä mua kiinnosta mitä siitä ajatellaan.. Niin, että miks mä tätä kirjotan ja mitä tästä saan? Kaipa se on tätä nykyaikaa, kommunikointia ja muistiin panemista. "Tän blogin kautta voin sitten muistella sitä mun vaihtoa." Tulevaisuuden minä voi palauttaa muistiinsa menneisyyden (eli nykyisyyden) minänsä ajatukset ja kokemukset. No jes, ihan ku jostain skifileffasta :D

Nyt välipalaa ja riehuvia lapsia <3

Just Another Thursday

Puhelin soi. "Tässä jokunimi DHL:ltä moikka. Sulle olis kirjelähetys."
Jeejeeejeejejejejejee! Se mun vahvistettu SEVIS fee kuitti. Nyt oon iiiison askeleen lähempänä viisumin saamista. Ja muutenkin kaikkea.

Eilen oli ihan hullu tsätti MNSU:n tutoreiden ja kv-ihmisten kanssa. Kaikki elokuussa sinne tulevat vaihtarit yms. keskusteli samassa ikkunassa, kyseli kysymyksiä ja sitten niihin vastattiin silleen tosi sekavasti myös. En oikeestaan saanu juurikaan uutta tietoa, tosin nyt vähän rupes kuumottaa se, onko se mun dormi sittenkään varattuna, kun maksoin omalla Visallani sen (ilmeisesti muut ku jenkkien omat luottokortit ei käy?) + en oo saanu minkäänlaista vahvistusta siitä huoneesta (että esim. mikä rakennus tai kerros). Ja bongasin yhen suomalaisen sieltä, asuu Helsingissä ja lentää samoihin aikoihin Minneapolisiin. On siis vähän turvaa sielläkin päässä siis. Voidaan yhessä sitten seikkailla sieltä kentältä Mankatoon :)

En kyllä malttais odottaa, että saan alkaa pakkaa ja ajaa lentokentälle ja mennä jo!
Noh, kuukausi menee nopeesti eiks jeah?

C'est La Vie

Viisi viikkoa lähtöön. Lähtöön, jolle olen antanut suuren taakan, suuremman kuin se mitä luultavimmin tulee olemaan. On kuin viiden viikon päässä häämöttäisi jokin elämääni mullistava asia, etten enää koskaan palaisi nykyiseen elämääni, tapaisi elämässäni olevia ihmisiä tai katuisi sitä, olen luopunut ammatillisista haaveistani ja elämäni muista tavoitteistani. Niinkuin ennustuksessa: häät, suuri rakkaus, rahaa ja onnea. Matkan jälkeen. Eikä yhtään ennen sitä.
Aikamoiset paineet yhdellä lähdöllä.

Tänään on maanantai. Olen jälleen töissä, töissä, töissä ja töissä. Ja odotan. Odotan, sitä, että elämä alkaisi täyttämään toiveitani. Ehkä siksi onkin helpompaa suunnitella aina uutta tulevaa matkaa (Jenkkien jälkeen Ausseihin sitten kun valmistun, reilaamaan Eurooppaan, Transsiperialla Aasiaan ja niin edelleen), uutta mahdollisuutta ja kenties uutta alkua. Ettei tarvitsisi oikeasti elää tätä elämääni.

Todellisuuden ja vastoinkäymisten kohtaaminen, sydämen särkymisen riski, elämässä ei välttämättä tapahdu suuria asioita jatkuvalla syötöllä, töissä käyminen, kirjan lukeminen, syöminen, juominen, pyörän korjaaminen kahteen kertaan 2 viikon sisällä, nukkuminen. Nehän kuuluvat elämään väistämättäkin elämään ja haaveet ovat haaveita, mitä jos niiden ei olekaan tarkoitus toteutua? Jos kaikki vanhat ihmiset ovatkin oikeassa siinä, että pitää keskittyä nykyisyyteen, hankkia hyvä mies ja lapsia, sillä elämme vain kerran ja siinä se, suvun pitää jatkua? Pitäisikö olla tyytyväinen siihen, että olen elossa, minulla on siskoja, ystäviä, opiskelupaikka ja kaikki raajani ovat tallella ja elimeni siellä missä niiden kuuluukin olla? Vaihtaisinko sen kaiken siihen, että saisin vapauden kaipuuni tukahdutettua jollakin kokemusrikkaalla reppureissulla Balille...

Niin, lähteminen tuntuu vapauttavalta, uudelta, jännittävältä. Toisaalta pelkään, etten pärjääkään yksin maailmassa, että kaipaan taakse jättämiäni ihmisiä ja asioita liikaa, että vaihto ei täytäkään yhtäkään toiveistani, että kiinnyn siellä ihmisiin, enkä halua pois, että opin itsestäni jotain sellaista, mitä en olisi halunnutkaan oppia.

Töissä oli tänään tylsähköä, ehdin ajattelemaan syksyä. Voisi näyttää siltä, että ahdistaa aika paljon...

Nyt oon täyttäny taas muutamat paperit ja maksellu feet. Viisumin saaminen on siis askeleen lähempänä! 29.7. pitäis mennä konsulaattiin sitten sinne haastatteluun. Tosin sitä ennen on haettava pankista shekki (215$) ja lähetettävä se Jenkkeihin, odotettava niiden vastausta ja kiikutettava sitten se paperi, pari viisumikuvaa (jotka on siis erilaisia kun normi passikuvat, ne on niiden oman malliset), viisumihakemus, maksukuitti siitä että oon maksanu sen viisumin jo (99,60€) sekä passi mukanani. Ja niin, jos ne hylkää mun hakemuksen, rahoja ei tietenkään palauteta. Nyt vaan sormet ja varpaat ristiin, että se paperi ehtii tulee ajoissa sieltä, tosin on tässä about 3 viikkoa aikaa...

Päivät kuluu nopeesti, töissä. Nää helteet on kohta ohi, mikä on sinänsä myös hyvä juttu, koska töissä on superkuumaa sisällä. Plus oon ihan palanu jokapaikasta. Itse lähtemistä en oo kyllä vieläkään ajatellu oikeestaan. Joo, oon lähdössä sillä ja sillä lennolla ja meen sinne ja sinne ja opiskelen sitä ja sitä.. Mutta niin, oon kohta maailman toisella puolella, toisessa maassa, ei siellä puhuta suomea ja kaikki on outoa. Joku vois myös olla peloissaan tai ees pikkasen jännittyny.

Viikonloppuna on vapaata (se ainoo vapaa siis) ja ajattelin pyhittää sen omalle ajalle ja siivota tän kämpän siinä samalla! Yök, oon eläny ihan ku mikäkin possu. Typerät asiat ja ihmiset on vieny niin pitkään mun kaiken energian, ei vaan jotenki oo saanu ittestään mitään irti. Se huomioon ottaen oon kyllä ittestäni ylpee, että oon näinki paljon tehny ton vaihdon eteen!


Miksköhän mua vetää puoleensa vaaleenpunanen väri?