Torstai, perjantai, lauantai, sunnuntai, MAANANTAI.

Tuntuu kuin vasta äsken olisi ollut 5kk lähtöön ja joskus eilen 5vkoa. Nyt on VIISI PÄIVÄÄ. En voi edes tajuta, että oon maanantaina siellä! "Nähdään sit maanantaina Minneapolisissa." Too absurd.

Sain passin ja viisumin käteeni tossa, öö viikko sitten? Siinä vaiheessa ekan kerran rupes tuntumaan siltä, että voisin ehkä olla lähössä jonnekin. Sen jälkeen painoin sen ajatuksen taas taka-alalle ja keskityin siihen hetkeen, jota elin. (Alan muuten olemaan siinä kohtuu hyvä, ottaen huomioon mun aikaisemmat panikoinnit siitä, että pitää olla tarkat suunnitelmat jne. Se muutos tähän suuntaan tais kyllä alkaa jo Väli-Amerikan reissulla viime talvena.)

Olin tänään sokkotreffeillä sen suomalaisen Elinan kanssa, joka on myös tulossa MNSU:hun opiskelemaan syksyksi. Voidaan sitten pälättää keskenämme suomea, kun rupee se englanti tökkii liikaa :) Näin viime yönä myös ekan kerran unta lähdöstä ja muutenkin valvoin kelaillen kaikenlaista siihen liittyen. Eilen se kuitenkin iski ihan kunnolla, että lähen. Kaipa se Paulan kanssa juttelu auttoi asiaa, se kertoi faktoja, muistutteli asioista ja muutenkin sai koko homman tuntumaan realistiselta. Mun vatsaan koskee ihan pirusti, kaipa se on sitä jännitystä, jännitän mahalla. Mut sitä rupee helposti kuvittelemaan näin lähdön kynnyksellä, että oonko raskaana, onko mulla sikainfluenssa vai kenties joku mahasyöpä. Minä ja mun aivot...

Oon jo etukäteen ikävöiny kaikkea ja kaikkia. Panikoinu. Ja tunteet menee sillee, että yhtenä hetkenä oon supermegainnoissani lähössä ja toisena ihan kauhuissani. Syytän hormoneja (koska niitä voi aina syyttää... Myös siitä, jos syö paljon herkkuja tms.).

Seuraavan kerran taidan kirjotella Jenkeistä sitten. Adios!

"Feisbuukkaillaan!"